Tauno Tiusanen

Gorbatshov puhuu itselleen

Mihail Gorbatshov kuuluu viime vuosisadan ehdottomiin suurmiehiin. Kylmän sodan kaudella kilpavarustelu kahden järjestelmän välillä oli riistäytyä käsistä. Atomisodan mahdollisuus oli olemassa.

 

Noustuaan maansa, Neuvostoliiton, johtajaksi vuonna 1985, Gorbatshov ryhtyi määrätietoisesti ajamaan liennytyksen asiaa, mikä johti kylmän sodan loppumiseen. Samalla hankkeen sivuvaikutuksena katosi myös Neuvostoliitto, mihin Gorbatshov ei suinkaan pyrkinyt. Lännessä viimeistä Neuvostoliiton johtajaa muistetaan sankarina, joka esti kolmannen maailmansodan. Kotimaassaan Gorba muistetaan henkilönä, joka romutti Moskovan imperiumin itäblokissa ja lopulta hajotti myös itse Neuvostoliiton.

 

Kirjoitin aikoinani kirjan Mihail Gorbatshovista (Gorbatshov – neuvostotalouden uudistaja. Gummerus. 1987). Kyseessä on varsin positiivinen ja optimistinen arvio suuresta puoluejohtajasta, joka valtaan päästyään havaitsi kolmen edeltäjänsä johdattaneen itäisen supervallan talouden umpikujaan. Taloushistoriassa Gorbatshovia edeltävää kautta kutsutaan pysähtyneisyyden ajaksi.

 

Olen vieläkin hämmästynyt siitä, miten hyvin uusi ja nuorehko puoluejohtaja oli heti valintansa jälkeen (1985) tietoinen Neuvostoliiton talouden syvistä ongelmista. Vasta myöhemmin sain tietää, että hän oli onnistunut keräämään ympärilleen asiantuntijapiirin jo 1970-luvun puolella, jolloin ei Moskovassa vielä puhuttu ongelmista niiden oikeilla nimillä.

 

Viimeisen neuvostojohtajan elinkaari on selvästi tuhkimotarina. Etelä-Venäjän Stavropolista, vaatimattomista olosuhteista lähtenyt Gorbatshov pääsi opiskelemaan Moskovan yliopistoon, lakitieteelliseen tiedekuntaan. Tämän jälkeen hän palasi kotiseudulleen, jossa hän nousi ”systeemissä” paikallisruhtinaan asemaan, pärjäten hyvin. Vuonna 1978 hänet kutsuttiin Moskovaan, jossa hän maan johtoelimessä (keskuskomiteassa) sai vastuulleen maatalouden. Poliittisesti tätä tointa pidettiin kuolemanpaikkana, sillä maataloudesta ei Neuvostoliitossa koskaan odotettu mitään hyvää. Tästä huolimatta reipas maalaispoika nousi itäisen supervallan johtoon Brezhnevin, Andropovin ja Tsernenkon jälkeen.

 

Gorbatshovin muistelmia myytiin 1990-luvulla miljoonakaupalla kymmenille kielille käännettynä. Pari vuotta sitten Gorbatshov julkaisi uuden kirjan, jota alkukielestä vapaasti suomennettuna voisi nimittää ”Yksinpuheluksi”. Suomeksi kirja ilmestyi kuitenkin nimellä ”Mihail Gorbatshov. Näin sen muistan” (Minerva, 2015).

 

Kirjasta saa vaikutelman, että kirjoittaja pyrkii kiillottamaan kasvojaan kotiyleisön edessä, mihin hänellä on tietysti täysi oikeus. Poliittisessa tilityksessä Gorba keskittyy pitkälti muistelemaan Boris Jeltsinin toilailuja. Tässä yhteydessä on mainittava, että Neuvostoliiton viimeisten kuukausien aikana Gorbatshov ja Jeltsin kävivät keskinäisen valtataistelun, jonka Jeltsin lopulta voitti. Gorbatshov kuvaa Jeltsiniä kirjassaan epävakaaksi henkilöksi, joka yritti yhdessä vaiheessa itsemurhaa. Neuvostoliiton hajottamisen Gorbatshov vieritti Jeltsinin syyksi. Hänen mielestään Neuvostoliitto olisi voitu säilyttää, koska kansan enemmistö niin toivoi.

 

Kirjassaan Gorbatshov mainitsee, että Jeltsin valittiin Venäjän Federaation (joka oli Neuvostoliiton viidestätoista osavaltiosta ylivoimaisesti suurin) presidentiksi kesällä 1991 selvällä enemmistöllä, 40 prosentin äänimäärällä. Kyseessä oli ensimmäinen kerta Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa, kun suuri päällikkö valittiin suoralla ja reilulla kansanäänestyksellä. Todellisuudessa Jeltsin sain 57,4 prosenttia annetuista äänistä ja voitti vaalin ensimmäisellä kierroksella. Vastassa oli kaksi kommunistipuolueen edustajaa, jotka eivät edes yhteensä saaneet puolia äänistä. Jos Jeltsin ei ensimmäisellä kierroksella olisi saanut yli 50 prosentin äänisaalista, olisi tarvittu toinen äänestyskierros.

 

Gorbatshovin ollessa kotiarestissa elokuun vallankaappauksen aikana 1991 pystyi Boris Jeltsin Moskovassa estämään verilöylyn, joka oli lähellä toteutua. Tankit olivat kaduilla ja armeijan ylipäällikkö, sekä varapresidentti, vallankaappaajien joukossa.

 

Itä-Euroopan samettivallankumoukset olisivat niin ikään voineet päättyä verisesti. Näissä tapauksissa kuitenkin Gorbatshov oli antanut selvästi ymmärtää, että mikään kommunistihallinto ei saa Moskovan tukea vallassa pysymiseen. Gorbatshov siis kumosi Brezhnevin opin, jonka mukaan itäblokin hallitukset nauttivat Moskovan sotilaallisesta tuesta. Valta vaihtui systeemin maissa lähes verettömästi. Tästä pitäisi kaikkien tahojen iloita vielä jälkikäteenkin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Käsittääkseni NL oli 80-luvun loppupuolen konkurssin partaalla. Yksityiset pankit eivät antaneet enää lainaa, Gorban piti kääntyä läntisten valtioiden puoleen. Se oli sellaisenaankin nöyryyttävää, lisäksi valtiot vaativat koron lisäksi poliittisia myönnytyksiä. Ilmeisesti Gorban aseidenriisunta oli pakon sanelema.

NL eikä nykyinen Venäjä ole koskaan olleet omavaraisia edes viljan suhteen. Miten nyt käy kun Putin määräsi ruoan tuontikiellon? Lähivuosina hän joutuu antamaan paljon periksi. Kiinakin toisella reunalla hiljaisesti laajenee! Saas näkee?

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Länsivaltioiden talousapu pelasti NL:n ja Gorban hetkeksi. Maltalla 1989 Gorga joutui lupaamaan Bushille että neuvostoasevoimat ei tule osallistumaan sotatoimiin Itä-Euroopassa. Kahden kuukauden kuluttua Imperiumi sortui.

Jegor Gaidar: IMPERIUMIN TUHO

Toimituksen poiminnat