Tauno Tiusanen

Tiedettä tekevät ihmiset

Helsingin sanomat (7.2.2016) julkaisi laajan katsauksen tiede-elämän epäselvyyksistä. Toimittaja Katja Kuokkanen, jutun kirjoittaja, kertoi saaneensa runsaasti palautetta jutustaan, ja julkaisi siihen toisen osan pari viikkoa myöhemmin (Helsingin sanomat 21.2.2016).

 

Aktiivielämässä käsittelin tietoa sekä yksityissektorilla, että akateemisella areenalla. Jälkimmäisellä saralla eteneminen edellyttää akateemisten tutkintojen suorittamista ja lisäksi tieteellisten tekstien jatkuvaa tuottamista. Tutkijat ja professorit eivät ole kaikki samanarvoisia. Huippuyliopistojen viranhaltijat ovat akateemisen jäävuoren huipulla.

 

Yleisenä, mutta valitettavan vääränä, uskomuksena on, että professoreiksi siivilöityvät vain erittäin pätevät henkilöt, jotka ovat henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan täysin moitteettomia.

 

Tieteet jaetaan perinteisesti kahteen osaan: eksakteihin ja ”muihin” tieteisiin. Lakitieteissä ei kai koskaan päästä tilanteeseen, jossa kaikki maailman lait olisi matemaattisesti määritelty niin, että ehdoton oikeudenmukaisuus toteutuu globaalisti. Yhteiskuntatieteissä, erityisesti taloustieteissä, haaveillaan jatkuvasti (turhaan) tilanteesta, jossa päästäisiin eksaktin tieteen piiriin.

 

Neuvostoliitossa fysiologi Trofim Lysenko johti vuosikymmeniä tiedeakatemian maatalousosastoa. Hän hylkäsi geenitieteen porvarillisena hapatuksena, ja väitti että uudessa yhteiskunnassa hankinnaisominaisuudet voidaan kehittää perinnöllisiksi. Vladimir Dudintsev kirjoitti parodian Lysenkon aikakaudesta, suomennettuna kirjan nimi on Valkoiset vaatteet.

 

Kylmän sodan kaudella ideologia siis turmeli olennaisesti tiedeyhteisöä maailman toisen supervallan alueella. Tämä säteili myös Suomen tiedeyhteisöön. Erityisesti sosiaalitieteissä (ja yleensä yhteiskuntatieteissä) naapurimaan ideologialla oli merkittävä vaikutusvalta. Syntyi ns. nollatutkimusten kausi, jonka aikana julkaistiin paljon ideologisesti värittyneitä julkaisuja, joiden tieteellinen arvo oli vähintäänkin kyseenalainen. Ideologisesti värittyneiden professorien lista oli suomettuneessa Suomessa pitkä.

 

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hankkiuduin professoriksi Skotlantiin, jossa olin väitellyt tohtoriksi. Työhöni kuuluin muun muassa tieteellisen julkaisun johtaminen. Tämä tehtävä oli haastava, koska julkaisun nimi oli ”Soviet Studies”, ts. siinä oli julkaistu yhteiskuntatieteellisiä artikkeleita, jotka arvioivat kommunistimaiden kehitystrendejä. Kohdemaat kuitenkin muuttuivat ”siirtymätalouksiksi”. Julkaisimme toki myös kommunistimaiden talous- ja sosiaalihistoriaa koskevia tieteellisiä artikkeleita. Julkaisun nimi vaihtui ennen pitkää, siitä tuli Europe-Asia Studies.

 

Melko pian opin tuntemaan akateemisen elämän raadollisuuden. Julkaisuumme tuli arvioitavaksi artikkeli, jonka oli kirjoittanut tunnettu professori. Oman osastoni työntekijä arvioi sen. Hän sai selville, että teksti perustui mielipidetutkimukseen, joka oli tehty Baltian maissa. Tämän kyselyn tulokset oli jo kertaalleen käsitelty saman henkilön toimesta eräässä toisessa julkaisussa.

 

Arvioin saman jutun itse ja kirjoitin kieltävän päätöksen. Jokaiseen artikkeliin haettiin aina kolme arvioita. Kolmas oli julkaisemista puoltava.

 

Tämän jälkeen sain paljon viestejä, joissa luvattiin, että monet yliopistot lopettavat artikkelien tarjoamisen lehteeni, jos en julkaise kyseistä artikkelia. Tilasin vielä neljännen puolueettoman arvion samasta artikkelista Amerikasta. Arvio oli myös negatiivinen. Juttu jäi julkaisematta.

 

Sotkun keskellä sain tietää, että eräs englantilainen yliopisto pyrki tyrehdyttämään Glasgow'n instituutin artikkelivirran, mikä olisi ollut merkittävä arvovaltatappio omalle oppituolilleni. Edinburghissa toimivat kollegani sanoi tietävänsä, että seuraajakseni oli tulossa mainitun artikkelin kirjoittaneen professorin suosikki.

 

Vasta myöhemmin tajusin asian taustat. Olin joutunut keskelle Skotlanti-Englanti maaottelua. Edinburgh ja Glasgow olivat yhtä hyvä kavereita kuin Pori ja Rauma, mutta olin kuitenkin Edinburghille suomalaisena miellyttävämpi kumppani kuin Englannista tuleva vaihtoehto.

 

Katja Kuokkanen toteaa toisessa kirjoituksessaan saaneensa muutamia ylemmyyttä uhkuvia viestejä professoreilta, joista kaksi toteaa vilppiepäilyjen olevan aiheettomia, koska ne kohdistuvat tieteentekijöihin. Näkökannoilleen professorit eivät tarjonneet mitään asiaperusteita.

 

Toinen heistä perustelee kantaansa sillä, että on arvioinut tuhansia tiedeartikkeleita. Lukema on korkea ja epämääräinen. Akateemisessa vuodessa on noin 40 viikkoa. Oletetaan että arvioija arvioi noin yhden artikkelin viikossa, koska hänellä on myös muita varsinaisia työtehtäviä (esim. rahan haku, artikkelien kirjoitus, opinnäytteiden ohjaus, opetus). Tuhannen artikkelin arviointiin menee tällöin 25 vuotta. Koska on mainittu ”tuhansia”, oletuksena on että arvioitujen artikkelien määrä on yli 2000. Tästä voi tehdä päätelmän kuluvasta ajasta. Toinen vaihtoehto on, että artikkeleja on arvioitu ”liukuhihnalla”, joka herättää kysymyksen, onko laaduntarkkailu artikkelien suhteen ollut riittävä? Jos oman alaiseni sanoisi arvioineensa tuhansia artikkeleita, sanoisin hänelle että arviointi loppuu nyt tähän. On erittäin huolestuttavaa, että yksi henkilö tekee päätöksiä tieteenalan julkaisujen laadusta niin laajasti. 

 

Itse olen arvioinut ehkä noin sata artikkelia. Niistä olen oppinut sen, kuinka vähän yleensä tiedän tieteistä. Sitä ei kannata akateemisissa piireissä sanoa ääneen.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

8Suosittele

8 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän ZeiEizh kuva
Juha-Matti Hakala

Toimituksen poiminnat