Mauno Koivisto – järjen mies
Suurmies Mauno Koivisto on pois joukostamme. Otsikko kertoo hänestä olennaisen. Tätä henkilöä haluan muistaa kertomalla pari häneen liittyvää muistikuvaa.
Kylmän sodan kaudella kirjoitin neljännesvuosikatsauksia Suomesta brittiläisen The Economist Intelligence Unitille (EIU). Tämä brittiläisen talouslehden The Economistin tytäryhtiö laati lähes kaikista maailman maista katsauksia, joiden kohderyhmänä olivat mm. kansainväliset yritykset.
Kun Suomessa lähes loputtoman Kekkosen valtakauden jälkeen pidettiin avoimet presidentinvaalit, oletettiin useilla tahoilla, että uutta päämiestä ei valita Suomessa, vaan Moskovassa.
Jokaisessa EIU:n katsauksessa oli aina kuvaus kohdemaan poliittisesta tilanteesta, mutta pääpaino oli talouskehityksen kuvaamisessa. Ennen presidentinvaaleja 1982 kirjoitin raporttiin, että sosiaalidemokraatti Mauno Koivistosta tulee Kekkosen jälkeen presidentti. Arvioni perustui ennen kaikkea mielipidemittausten tuloksiin.
Kun teksti oli saapunut Lontooseen, sain EIU:n päätoimittajalta tiukkasävyisen puhelun. Hän selitti kiihtyneenä, että koko sivistynyt maailma tietää, että Moskova ei koskaan hyväksy sosiaalidemokraattista presidenttiä suomettuneeseen Suomeen. Sosiaalidemokraatit hyvinvointiyhteiskuntineen olivat Moskovan silmissä erittäin huono asia. Tämä johtui pääasiassa siitä, ennen Venäjän vallankumousta käytiin valtataistelu kahden kilpailevan sosialistisen suuntauksen, bolševikkien ja menševikkien ("sosiaalidemokraattien") välillä. Bolševikit voittivat ja menševikkien vastainen propaganda ja vaino alkoi. Useat heistä muuttivat maasta.
Kun sain puheenvuoron, kysyin miksi ihmeessä Suomen katsaukset piti kirjoittaa Helsingissä, jos Suomen asiat tunnettiin paremmin Lontoossa. Kiivaan keskustelun jälkeen päädyimme siihen, että alkuperäinen teksti julkaistaan.
Myös ”kotiryssääni” EIU:lle kirjoittamani katsaus kiinnosti. Kun juttu oli julkaistu, hän kutsui minut tapaamiseen, jossa keskustelimme 12 tuntia aiheesta.
Tässä yhteydessä on huomattava, että tuolloin Suomen presidentinvaaleissa äänestettiin valitsijamiehiä, jotka edustivat puolueita. Tämä vaalitapa jättää aina mahdollisuuden ”lehmänkaupoille”. Jos teoreettisesti kaksi eri ryhmää olisivat saaneet taakseen lähes saman määrän valitsijamiehiä olisi kulisseissa ollut mahdollista löytää ”musta hevonen”, joka olisi ollut molemmille puolille siedettävä vaihtoehto.
Läntiset lehtimiehet luonnollisesti tunsivat tämän teoreettisen mahdollisuuden. Kauhuskenaariona pidettiin pattitilannetta, jossa Moskova olisi asettautunut mustan hevosen puolelle. ”Oikean” valinnan tekemistä olisi vauhditettu esim. jäädyttämällä idänkauppa toistaiseksi.
Suomen arvovalta oli kuitenkin noussut ETYK:in takia, jolloin Neuvostoliitto havaitsi, että Suomen asioihin suoraan puuttuminen ei enää palvellut heidän etujaan. Neuvostoliiton huomio oli myös muualla, heillä oli isompia kriisejä hallitavana. Puna-armeijan Afganistanistanin miehityksen alkuvaihe oli samaan aikaan meneillään. Suomen äärivasemmistolla ei myöskään ollut mitään hyvää vaihtoehtoa tarjottavana presidenttiehdokkaaksi. Neuvostoliitto ei lähtenyt näkyvästi puuttumaan vaaleihin.
Minulla oli myös kunnia työskennellä presidentti Koiviston kanssa. Vuoden 1988 syksyllä sain soiton presidentin kansliasta. Erikoisavustaja Martti Manninen kutsui minut lounaalle. Presidentti Koivisto oli perustanut työryhmän, jonka tehtävänä oli seurata Euroopan kommunistimaiden kehitystä, ja kuten historia on osoittanut, niiden romahtamista.
”Mannisen työryhmään” kuului noin puoli tusinaa henkilöä, pääasiassa julkiselta sektorilta. Tältä osin olin poikkeus, sillä edustin omaa yritystäni.
On merkittävää, että tähän ryhmään, jonka tarkoitus oli kartoittaa keskusjohtoisten, ns. sosialististen talouksien kehitystä, ei kuulunut ainuttakaan akateemista henkilöä. Yliopistoissa oli paljon marxilaisia sosiaalitieteilijöitä, joista kukaan ei pystynyt kokoamaan tai analysoimaan konkreettista tietoa ”sosialismista”. Heidän mukaansa idästä löytyi vain ihanteellisia yhteiskuntia, joista yksikään ei ollut tuhon partaalla.
Vuoden 1989 kuluessa kaikki Neuvostoliiton satelliitit itäblokissa päätyivät kommunistisen systeemin perikatoon. Viimeisenä kaatui Romanian diktaattori. Entinen Jugoslavia ei kuulunut satelliittiryhmään, mutta sen kommunistinen kausi loppui verilöylyyn. Työryhmä lopetti toimintansa, toisin sanoen Neuvostoliiton kuolinkamppailua ei enää seurattu ainakaan samalla kokoonpanolla.
Tapasin Mauno Koiviston vielä jokunen vuosi sitten. Muistelimme hyvällä yhteistyötämme.
Viktor Vladimirov muistelee kahdenkeskistä tapaamistaan Mauno Koiviston kanssa Koiviston kotona vuoden 1982 presidentinvaalien jälkeen:
”Meillä virisi välitön ja leikinlaskun höystämä iloinen keskustelu vaalikampanjan aikaisista hermopaineista ja valitsijamiesvaalien tuloksista. Juhliessamme Maunon, Tellervon ja Assin voittoa joimme kolmesti ”alimman puoliskon,” mikä merkitsi ”pohjaan asti,” koska alinta puoliskoa oli mahdotonta juoda tyhjentämättä ylintä. Koiviston mieliala oli korkealla. Hänen valintansa korkeimpaan valtionvirkaan oli sinetöity. Hän oli saanut 145 valitsijamiestä, joiden ohella hän saisi taakseen ainakin 22 SKDL:n ja Veikko Vennamon valitsijamiestä.
Tehtyämme selvää kirjolohesta siirryimme kahvipöytään, jonka äärellä kävimme lyhyen vakavan keskustelun. Kysyin Koivistolta suoraan:
– Mitä aiot tehdä sen jälkeen, kun sinut on valittu presidentiksi? Tarkoitan suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita.
– Luulen, että on käytävä Neuvostoliitossa.
– Milloin?
– Yhdeksäntenä maaliskuuta, vastasi Koivisto kotvan mietittyään.
– Hyvä on. Voit pitää asiaa sovittuna.”
Viktor Vladimirov: Näin se oli… Otava 1993, s. 392
Ilmoita asiaton viesti
Noinhan asiat pitäisi hoitaa tänäänkin.
Ilmoita asiaton viesti
Etyk ensin, Afganistan sitten, ja näillä tapahtumilla lienee siis ollut yhdensuuntainen vaikutus Suomessa: poliittisten vaihtoehtojen lisääntyminen. Erinomainen esimerkki ns. momentumista, oikeasta hetkestä tehdä uudenlaisia ratkaisuja!
Saman tien tulee mieleeni Max Jakobsonin toistama muistutus: vaikka itänaapuri on aina ollut Suomelle ykköskysymys, ei Suomi milloinkaan ole ollut sitä Moskovalle. Siksi Suomi on paneutunut idänsuhteisiinsa huolellisemmin kuin Venäjä meihin, ja tulosten valossa naapuruus on paljossa onnistuttu rakentamaan Suomelle edulliseksi.
Ilmoita asiaton viesti
Myös puolalaisten vastarinta vei Neuvostoliiton huomiota. Tärkeä virstanpylväs oli paavin vierailu Puolaan 2.6.1979, joka toi kansanjoukot kaduille. Puolan hallitus julisti Neuvostoliiton painostuksesta sotatilan 13.12.1981.
http://news.bbc.co.uk/onthisday/hi/dates/stories/j…
Ilmoita asiaton viesti
Karol Wojtyla ja Lech Walesa, miehet jotka muuttivat maailmaa.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä Venäjäkin on meidän touhuiluista kiinnostunut. Tunnetusta syystä se ei vaan ole niin selkeästi näkyvissä laajuuteensa nähden.
Ilmoita asiaton viesti
Kiinnostunut kyllä, mutta Kremlille Suomi-suhde ei ole elämän ja kuoleman kysymys.
Ilmoita asiaton viesti
Koiviston vahvan markan politiikka oli todellinen jymypaukku Suomelle. Tuosta 80-luvun oivalluksesta nautitaan vieläkin.
Ilmoita asiaton viesti
Nuo -82 presidentin vaalit jäävät suurena häpeäpilkkuna Suomen poliittiseen historiaan. Paavo Väyrysellä, yhdessä kepun johdon ja suomalaisen idänkaupan vuorineuvosten tavoiteena oli saada alkoholisoituneesta Ahti Karjalaisesta Suomen tasavallan presidentti ja apua tähän Väyrynen aneli Vladimirovilta, Suomessa vaikuttaneelta KGB-agentilta.
Ilmoita asiaton viesti
Asuin vv. 1982-84 Australian Sydneyssä. Luin v. 1983 Suomen eduskuntavaalien jälkeen Sydney Morning Herald -lehdestä pääkirjoituksen, jossa analysoitiin Suomen vaaleja ja sen jälkeen muodostettavaa uutta hallitusta. Kirjoituksesta sai sen kuvan, että Suomen asiat ministerien nimityksiä myöten hyväksytettiin Kremlissä.
Minusta tuo kirjoitus antoi väärän kuvan Suomen asemasta ja tilanteesta uuden presidentin Mauno Koiviston kaudella. Kirjoitin SMH-lehdelle kommentin, jossa todistelin, että Suomi ei ole ns. itäblokin valtio vaan ”oikea demokratia”. Ihme kyllä minun kommenttini julkaistiin SMH:n pääkirjoitussivuilla.
Noihin aikoihin Kokoomus oli kyllä syystä tai toisesta eräänlaisessa ”hallitusboikotissa”, jonka murtamiseksi tehtiin 1987 vaaleihin ”kassakaappisopimus”. Koivisto kuitenkin muodosti ”manuaalisesti” v. 1987 Harri Holkerin (Kok.) hallituksen, johon demarit komennettiin mukaan.
Ilmoita asiaton viesti
Ja ” manuaaliseti ” hoidettu Holkerin hallitus teki manuaalisen ” hallitun rakenneuudistuksen” toteuttamisen myötä talouden ylikuumenemiseen johtaneen reaktiosarjan, joista monet siitä hyötyneet haluavat olla vaiti vielä tänäkin päivänä.
Kaikki ei todellakaan mennyt hyvin Manun presidenttiyden aikana varsinkaan Suomen talouden kehittymisen kannalta, ja hän kantaa siitä varmasti oman vastuunsa juhlapuheista ja lukuisista prenikosta huolimatta – mikäli historian kirjoituksella olisi mitään virkaa.
Manu taisi sanoa, että pienten kärsimysten jälkeen ( konkurssin tehneet yritykset ja lama ) on luvassa parempaa – verratkaa tätä sitten Ruotsin talouden kehitykseen sitten viimeisten 30 vuoden aikana !
Ilmoita asiaton viesti
Aika mitättömästi Aamulehtikin kuittasi Koiviston elämänkerrassa vahvan markan lopputuleman, Koivisto oli vain päättänyt konklaavissa että pankkejakin pitää suojella. Olisi tehty suojelu edes vastuullisesti eli valtio olisi ottanut ylivelkaantuneet pankit hallintaansa ja sitten myynyt pois kuten Ruotsissa mutta ei, 65 000 suomalaista yritystä piti ajaa konkurssiin ja yrittäjät perheineen ahdinkoon lähes loppuiäksi. Surkeaa talousymmärrystä.
Ilmoita asiaton viesti
Laman jälkeen vuorineuvosten ja rahapiirien kestosuosikki rintarinnan Holkerin kanssa.
Milloin aloitettiin puhuminen ja kritisointi köyhien ja rikkaiden kuilun kasvamisesta ? Ei ainakaan Koiviston talouspoliittisen uudistuksen yhteydessä, eikä sen jälkeen.
Ilmoita asiaton viesti
Luin plogin ainostaan, koska sen on kirjoittanut arvostamani Tauno Tiusanen.
Plogi on rajattu niin kapeaksi, että en voi olla erimieltä.
Ilmoita asiaton viesti
Ulkopolitiikan Koivisto hoiti mallikkaasti. On vähintään ironista, että pankkimies Koiviston talouspolitiikan lopputulos on karmea. Tätä lukua ei ole virallisesti kirjoitettu auki, mutta ilmeisesti asiat on sen verran hyvin dokumentoitu jossain, että totuus lopulta tulee esiin, vaikka siihen voi mennä vielä yksi sukupolvi.
Ilmoita asiaton viesti
Embuske toi tänäisessä IS-kolumnissaan esiin myös ongelmallisia piirteitä, kuten Koiviston oudon ateistivihan. Eihän sellaista tänä päivänä sopisi sanoa mistään kansanryhmästä. Koivisto ilmeisesti oli jo nuoruudessaan melko uskonnollinen ja ehkä tämä jotenkin yhdistyi hänen kommunismivastaisuuteensa. Tuolloin kun ateismi paljolti yhdistettiin kommunismiin.
Tuollaiset vihanpurkaukset antavat Koivistosta hyvin erilaisen kuvan, kuin millaisena häntä on hillityn käytöksensä vuoksi totuttu pitämään – rauhallisena ja suvaitsevaisena – ja minkä vuoksi monet meistä äänestimme häntä.
Ilmoita asiaton viesti
Noin 30 000 inkeriläistä (inkerinsuomalaista) on kiitollisia siitä, että silloinen tasavallan presidentti Koivisto piti heitä ulkosuomalaisina ja paluumuuttajina ja kutsui heidät takaisin kotiin.
Kotimatka ajoittui vuosille 1990-2016.
Ilmoita asiaton viesti
Se oli hienosti tehty.
Ilmoita asiaton viesti
Samassa rytäkässä paluumuuton alkuvaiheessa onnistui ilmeisesti tuhansia suomen kieltä taitamattomia ei-inkerinsuomalaisia venäläisiä muuttamaan Suomeen ulkosuomalaisina paluumuuttajina.
Vielä tänäkään päivänä viranomaisilla ei ole esittää tarkkoja lukuja paluumuuttaneiden inkerinsuomalaisten määrästä.
Ilmoita asiaton viesti
Maailmalla presidentti Koivisto tunnettiin aikanaan siitä, että hän halusi poistaa huippu-urheilusta kaikki kansalliset symbolit.
Se herätti huomiota maailmalla. Nykyään ei kiinnosta ketään, vaikka Manu oli oikeassa.
Ilmoita asiaton viesti
Niin, tuntuihan se tänä vuonna ikävältä, kun Ruotsin lippu vedettiin keskimmäiseen salkoon ja ilmoille kaikui Ruotsin kansallislaulu jääkiekon MM-kisoissa.
Ilmoita asiaton viesti
Laine lienee väärässä. Muistini mukaan Kekkonen esitti, että Olympialaisista poistettiin ns. kansallislaulu. Koivisto ei tietääkseni tällaista esittänyt.
Ilmoita asiaton viesti
Olisi kiva kuulla mikä sitten olisi ollut ”vahvan markan politiikan” vaihtoehto?
Minun käsityksen mukaan Koiviston ja kumppaneiden yritys pitää markan ulkoinen arvo korkeampana kuin sen realistisesti olisi pitänyt olla, hyödytti aivan tavallista ihmistä. Jos markan olisi annettu devalvoitua jo aikaisemmin, niin sekö olisi ollut pelastus 90-luvun lamaan? En usko, koska maailma muuttui niin rajusti ympärillämme. Suurimmat häviäjät henkilökohtaisella tasolla olivat varmasti valuuttaluottoja ottaneet, mutta valuuttakurssiriski pitää ymmärtää jo sellaista lainaa ottaessa.
Nyt euroon tottuneena, emme edes ymmärrä mitä devalvaatio oikeasti tarkoittaa? Suomessa on myös henkilöitä jotka haikailevat markkaa takaisin, jos näin tapahtuisi niin devalvaatio tulisi ”kaupanpäälle” eikä vaihtokurssi olisi 5,94573. Bensiinilitra ja kahvikuppi maksaisi 12 markkaa…
Muistetaan, että erehtyminen on inhimillistä ja sitä sattuu kaikille. Mutta kertokaa nyt, miten 90-luvun alun rahapolitiikka olisi pitänyt hoitaa?
Ilmoita asiaton viesti