Demarit ja kommarit

Viime vuosisadalla ”sosialismi” oli todellinen hittituote. Parhaimmillaan noin kolmannes maapallon väestöstä tunnusti marxismi-leninismin uskontoa. Luvussa ovat mukana Neuvostoliitto ja sen alusmaat, sekä myös Kiina. Vuosisadan päättyessä kenelläkään ei ollut tarkkaa tietoa siitä, mitä sosialismi oikeastaan on. Tilanne ei ole selkeytynyt ajan myötä. Toiselle sosialismi on marxismia, toiselle sosiaalidemokratiaa. ”Vaihtoehtoisen oikeiston” mielestä taas kaikki muut ovat sosialisteja ja kaikki sosialistit verenhimoisia stalinisteja.

 

Sosialismi on helppo nähdä monoliittina. Suomessa laskettiin aina tarkkaan, onko eduskunnassa ”sosialistinen” vai ”porvarillinen” enemmistö. Tämä loi ulospäin mielikuvan, että ”sosialistinen” ryhmä oli yhtenäinen, neuvostomallin sosialismiin tähtäävä ryhmä. Jouduin lukemattomille ulkomaalaisille, etenkin amerikkalaisille, selittämään, että tämä olettamus ei pidä paikkaansa.

 

Länsi-Euroopan tärkeimpiä poliittisia tekijöitä olivat kylmän sodan kaudella sosiaalidemokraatit. Hyvinvointi kasvoi merkittävästi sosiaalidemokraattisissa yhteiskunnissa. Neuvostoliitolle sosialidemokratia oli suuri uhka sen maltillisuuden vuoksi. Muun muassa pahamaineisen Molotov-Ribbentrop sopimuksen ytimessä oli Stalinin halu auttaa Hitleriä tuhoamaan Saksan demarit. Neuvostoliitossa sosiaalidemokraatit (menshevikit) joko tapettiin tai ajettiin maanpakoon vallankumouksen jälkeen.

 

Länsisaksalaisen hyvinvointivaltion pohjan loivat kuitenkin ”porvarit” (Konrad Adenauer, Ludwig Erhard). Hyvinvoinnin lisääntyminen (reaalipalkkojen nousu, työajan lyhentyminen) johti Saksan talousihmeeseen. Sosiaalietuuksien jakaminen markkinatalouksissa on oikeistollekin hyväksyttävää. On valitettavaa, että nykyään vasemmisto ja oikeisto kaihtavat yhteistyötä. Ruotsin mallin mukainen sekatalous on osoittautunut Euroopassa menestystarinaksi, vallankumouksia ei tarvittu.

 

Muutin Länsi-Saksaan syksyllä 1966. Vieressä oli ”sosialistinen” poliisivaltio, DDR, joka kätki itsensä piikkilankojen ja muurien suojaan.

 

Eräs länsisaksalainen ystäväni oli vannoutunut demari, joka antoi minulle luettavaksi Bad Godesbergin ohjelman. Nimi viittaa paikkakuntaan, jossa ohjelma 1950-luvun puolivälissä demareille laadittiin. Ryhdyin ystäväni kanssa käymään demareiden puhetilaisuuksissa. Niissä viitattiin usein kyseiseen ohjelmaan ja sen omaisuutta koskevaan kohtaan: demarit eivät pyri varastamaan omaisuuksia ja perustamaan DDR:n kaltaista poliisivaltiota.

 

Vuonna 1967 demarit saivat voiton ennenaikaisissa vaaleissa ja nousivat hallitukseen junioripartnerina oikeistolle. Ulkoministeriksi nousi Willy Brandt, joka oli köyhän yksinhuoltajaperheen lapsi. Sodan ajan hän oli viettänyt Skandinaviassa, joten hänellä ei ollut natsiaikaan liittyvää painolastia. Demarit voittivat vaalit vuonna 1969, jolloin Brandtista tuli liittokansleri. Apupuolueena oli FDP, eli liberaalit. Brandt tuli kuuluisaksi niistä sopimuksista, jotka hän teki itäisten naapureiden kanssa, saadakseen kylmän sodan naapuruussuhteet siedettävälle tasolle. Jos olisin saanut Saksassa äänioikeuden, olisin äänestänyt demareita.

 

Vuonna 1974 Willy Brandt joutui jättämään liittokanslerin paikkansa, koska hänen kansliaansa oli soluttautunut DDR:n vakooja. Sanotaan, että DDR ampui itseään jalkaan ujuttamalla tärkeän naapurimaan johtajan työtiloihin oman myyränsä. Brandtin jälkeen Saksaa johti Helmut Schmidt, myös demari, jota pidetään yhtenä sodanjälkeisen Saksan parhaimmista johtajista.

 

Saksassa, jos missään, oppi huomaamaan, että ”sosialismilla” ja ”sosialismilla” on valtava ero.

 

 

taunotiusanen
Lahti

Professori emeritus (Glasgow'n yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto). Muuten ihan terve. Rasismin vastustaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu